keskiviikko, 28. helmikuu 2007

Campin feministinen kritiikki

Tekstit:

Vicky Cooper 'Female Camp? Drag and the Politics of Parody and "Queer" Performance'
Pamela Robertson: "Introduction: What Makes the Feminist Camp?"
Teoksessa Robertson, Pamela: Guilty Pleasures: Feminist Camp from Mae West to Madonna.


Tämän kerran tekstit jatkoivat hyvin viime viikon keskustelua ja ajattelua.

Pamela Andersonin teksti oli erityisen mielenkiitoinen. Anderson tarkastelee mielenkiintoisella tavalla erilaisia populaarikulttuurin tuotteita (tv-sarjoja ja tekstejä) sijoittaen ne feministisen camp:in raameihin. Hän ei kuitenkaan ole hairahtunut kieltämään camp:in potentiaalisuutta sosiaalisen ja kulttuurisen maailman muuttamiseen ja kehittämiseen perustelemalla taiteen tms. naista alistavaa ”roolia”. Erityisen hyvää on myös tiivis teoreettisten lähtökohtien esittely, joka tulee tarpeeseen sillä aihe ei ainakaan minulle ole ollut kauhean tuttu entuudestaan (ja sain paljon uusia viitteitä jatkolukemiseksi).

Se, mikä minua jäi mietityttämään oli se, kuinka Anderson kategorisoi erilaiset camp:in määritelmiä ja suuntauksia. Hän viittaa myös niihin asioihin, joita campin määritelmästä ja teoretisoinnista puuttuu. Hän nostaa esimerkiksi esille lesbouden puuttumisen lähestulkoon täysin camp:istä subjektina, taiteen tekijänä sekä camp-taiteen tulkitsijana (lesbolla kun ei ole gay sensititvityä...). Tämän pohdinnan kautta nousee esille kysymys siitä, että mitä voidaan tulkita camp:pina, kuinka asia voidaan nähdä camp:pina ja siitä kuka voi camp:pia ymmärtää/arvostaa ja miksi näin on. Kritisoin homomiehiin keskittynyttä keskustelua edellistenkin artikkeleiden kohdalla. Ja Anderson sanoo juuri niitä asioita, joita minä en osannut kestelun aikana (ainakaan järkevästi ilmaistuna) ilmaista. Anderson suuntaa pohdintaa ansiokkaasti sen suuntaan, että camp:in vastaanottajina voi olla muutkin kuin vain homomiehet. Tähän hän pyrkii tarkastelemalla joitakin camp-tekstejä naisen, lesbon ja heteron katseella (naiset, lesbot ja heterotkin omaavat camp-katseen). Anderson tuo esiin termin ”feminist camp practices” ja viittaa sillä performanssin ja vastaanoton vastakkaisia moodeja pyrkien erottamaan aito naisellisuuden ja naiseuden esityksestä, joka on aina sosiaalista (ja joka näyttää meille sen, että: ”what gender parody takes as its object is not the image of the woman, but the idea, which in camp becomes a joke that an essential feminine identity exists prior to the image” s. 7).

Anderson nostaa myös esiin kysymyksen camp:in poliittisuudesta (tai sen puutteesta). Kuten Sontag vime viikon tekstissään erotti esteettisyyden politiikasta niin, että camp keskittyi tyyliin ja keinotekoisuuteen ja näin ollen ole apoliitista. Tekstissään Anderson sanoo: ” Some have argued that the point of camp resides in its frivolity, which opposes the morality and politics of satire and parody and is specifically and necessarily not a form of critique”. Onko Camp aina politiikkaa vastaustavaa vai vain moraalia (onko politiikka ja moraali yleensäkään erotettavissa)?  Stonewall:in mellakan jälkeen camp nähtiin jonakin sellaisena, jonka kaappi on luonut.  Camp näin ollen liittyy alistaviin rakenteisiin jo rakentumisvaiheessaan ja näin ollen camp nähdään sekä alistuksen merkkinä ja alistuksen hyväksymisenä. Onko olemassa minkäänlaista tapaa rakentaa jotan poliittisen vaikuttamisen tapaa ilman, että se rakentuu alistaville rakenteille ja jota ei voida ampua alas sillä, että sen perustellaan olevan alistuksen hyväksymistä? Millaista tämä olisi ja mihin se liittyisi (taiteeseen, politiikkaan itseensä??) Jotenkin tuntuu, että kaikki homoseksuaalien ja lesbojen liikehtiminen juontaa jollakin tapaa juurensa kaappiin: vaatimus yhteiskunnallisesta havaittavuudesta on massa-kaapista ulostuloa. Samoin kuin hedelmöityshoito-oikeuden ja adoptio-oikeuden vaatiminen. Joten kaikki tuntuu palautuvan kaappiin ja sen rakenteisiin.

Palaan vielä siihen, kuinka camp nähdään naisen näkökulmasta ainoastaan sellaisena että nainen voi olla camp:ia muttei voi luoda sitä. Tästä on esimerkkinä naiset Garlandista Madonnaan. Myös se otetaan itsestäänselvyytenä, että homomiesten camp omaksuu itselleen naisten vaatetuksen, tyylin ja kielen. Camp voidaan siis nähdä homomiesten ja naisten välisenä vaihtona. Tosin tässä tapauksessa vaihto on vain yksipuolista. naista kun ei ole otettu mukaan camp:in luomiseen. Se mikä on pointtinani on se, että campissa homomiehet voivat omaksua feminiinisen estettisyyden, mutta naiset, lesbot ja heterot eivät voi  samalla tavalla omaksua homomiehen kulttuurin aspekteja. Kuten Anderson toteaan: naiset voivat olla camp:ia, mutteivät tietoisesti voi luoda camp:ia eikä heillä ole mahdollisuutta omata camp- herkkyyttä (camp sensibility). Katsotaanpa nyt taaksepäin esim. viikko sitten läpikäytyjä campin esimerkkejä: löysittekö sieltä naisen tekemää camp:iä? Voiko nainen koskaan tehdä camp-taidetta? Anderson esitää tässä esimerkkinä esim. Mae Westin ja madonnan. Kuinka voidaan muuten selittää heidän saama suosio ja tarkoituksellisesti ”otettu” paikka homokulttuurissa?

Anderson kategorisoi tekstissään campia erottamalla siitä luomisen ja havaitsemisen. Luominen on tehty homomiesten ”oikeudeksi”, mutta muunto tulee siitä, kuinka taide havaitaan. Eri ryhmät näkevät eri asiat eri tavalla luoden näin camp:in ”alalajeja”. Näin feministitkin voivat ottaa camp:in poliittiseksi työkaluksi ja uudelleenluoda se feministisen teoreettisen pohdinnan piirissä. Camp:ia on sanottu misogynistiseksi, mutta itse olisin (ja käsittääkseni myös Anderson) sitä mieltä, että käyttämällä camp:in ”kohteena” naista ja naiseutta ja huomioimalla camp:in tapa kiinnittää huomiota naisen ”kuvan” keinotekoisuuteen haastaa ennaltaoletetut ja luonnollistetut sukupuoliroolit ja murtaa essentialistiset versiot autenttisesta feminiinisestä identiteetistä. 

Eräs asia, jota jäin paljon miettimään on se, kun Anderson keskustelee tekstissään Doanen ja Butlerin kanssa sukupuolen toisintuottamisesta ja muuttamisesta. Jäinkin erityisesti miettimään sitä, miten esim. drag eroaa transvetismistä? miksi drag on nostettu niin suureen osaan sukupuolirakenteita muuttavana asiana, mutta transvetismi ei sitä ole? En tarkoita tässä transseksuaalisuutta siinä mielessä, että nainen haluaa muuttaa itseään fyysisesti mieheksi vaan nimenomaan pukeutumista toisen sukupuolen vaatteisiin. Sekä dragit, että transvestiitit tekevät samaa asiaa, mutta eri lähtökohdista käsin. Onko dragissä merkittävää se, että ne lähtökohdat ovat alkuaan poliittiset, kun taas transvestiiteilla on jonkinlainen perusteellinen halua vain pukeutua toisen sukupuolen merkkeihin? Vai onko drag nähty uhkana yhteiskunnalle sen vuoksi, että siinä tuodaan esille naisen pakkoa ottaa itselleen miehen rooli pärjätäkseen yhteiskunnassa (niinhän naiset ovat kautta aikain joutuneet tekemään pärjätäkseen työelämässä ja se on koettu aina uhkana). Totuuden sanominen suoraan on se paha asia. Miten drag ja transvetismi nähdään eri tavalla uhkana? Drag omaksutaan heteroseksuaaliseen kulttuuriin siten, että esityksiä käydään katsomassa joukolla yms. Transvetismi on vaan outoa ja sairasta (?).

Minun tekisi mieli käsitellä artikkelia tääällä blogissa enemmänkin, mutta taidanpa jättää sen keskusteluun. Erityisesti feministisen politiikan ja queer-politiikan ja campin yhteydet ja taistelut (s.6) ovat aihe, joka herätti ärsyynnystä ja kritisointia.

Vicki Cooperin artikkeli oli myös mielenkiitoinen. Erilaiset ”camp:in lajit” vaan vilisivät silmissäni artikkelin lukemisen jälkeen...

Jäin paljon miettimään sitä, kuinka Paula Graham artikkelissa olessa lainauksessaan (s. 3) sanoo, että näkökulma on vaihtunut 70-ja 80 luvun lesbofeministisestä politiikasta (joka kritisoi patriarkaattisia representaation regiimejä) kohti performatiivista subversiota ja sukupuolittuneita rooleja.  Tämä siksi, että on havaittu että pelaamalla performatiivisuuden kentällä saadaan uudenlaisia työkaluja heteropatriarkaattisen kielen muuttamiseen ja uudistamiseen. Samaa asiaa myös Anderson käsitteli omassa artikkelissaan  Anderson puhuu siitä kuinka monet lesbot ovat kahden vaiheitta siitä ovatko feministisen vai gay teorian kannalla kun puhutaan strategioista alistetusta asemasta pääsemisestä. Lesbot usein pakotetaan valitsemaan, että identifioivatko he itsensä naisiksi) ja näin ollen ovat feministisen teorian ja politiikan takana joka suosii valkoita heteronaista) vai identifioivatko he itsensä homoseksuaaleiksi (ja seisovat gay teorian ja politiikan, joka ei välttämättä ole queer teoriaa, takana ja joka suosii valkoista homomiestä). Anderson miettiikin mahdollisuuksia luoda siltaa homoteorian ja feministisen teorian välille ja keskittyä eroavaisuuksiin -> queer-teorian luominen!. Eroavaisuuksien teoretisointi ja pohtiminen antaa aivan uudet mahdollisuudet, sillä hetereseksuaalinen ylivoima asema voidaan kyseenalaistaa sillä, että heteroseksuaalisuus on yksi vaihtoehto monien joukossa ja on näin ollen periaatteessa samanarvoinen kuin esim. homoseksuaalisuus. Mutta tässä ongelmaksi on noussut myös se, että feministinen teoria on pohjannut ajatteluaan myös gay teoriaan. Jotkut feministit ovat nostaneet homoseksuaalien alistetun aseman samankaltaisten alistusrakenteiden alaisiksi kuin naisten alistuksenkin ja gay teoretisoinnin avulla pyrkii tätä tuomaan esille. (herääkin kysymys voiko olla puhdasta feminististä teoriaa ilman viitteitä ja suhteita gay teoriaan?).  

Cooper keskustelee tekstissään Sue-Ellen Casen kanssa kanssa, joka sanoo, että camp on neutraali, ei-ideologisesti sitoutunut diskurssi jonka ovat luoneet homomiehen ja lesbot kaapissa olemisen tilan kautta. Camp on hänen mielestään strateginen keino muille marginalisoiduille  ryhmille tulla esille samalla tavalla kuin ”ulos tuleminen” on sopeutumisen ja assimilaation kiertoilmaisu heteroseksuaaleille. On jännä kuinka dragista on tehty niin iso asia. Onko drag camppia? Onko drag kingit camp:ia??? Naiset ovat pukeutuneet miesten vaatteisiin vuosisatoja, joten miksi se on vasta nyt nostettu niin olennaiseksi asiaksi

keskiviikko, 21. helmikuu 2007

Campin alkeet

Tekstit:
Susan Sontag: "Notes on Camp". Partisan Review, 31:4, (Fall 1964):515-530.
Esther Newton: luku "Role Models" Teoksessa Mother Camp: Female Impersonators in America. Chicago: University of Chicago Press 1972.
Judith Butler: Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus 2006. Suom. Pulkkinen & Rossi. s. 227-236

No jospa aloittaisin ensin Susan Sontagista ja hänen campin muistiinpanoistaan. Artikkeli oli oikeasti aika valaiseva ja ajatuksia herättävä. Olen huomannut, että minäkin olen jollakin tapaa campisti suuntautunut näkemään maailmaa.

Sontag toi artikkelissaan mielenkiintoisesti esille laaja-alaisia esimerkkejä campistä ja toi esille myös eroavaisuuksia (esim. taiteen lajeissa) ja mikä olennaisinta, hän esitteli sellaisia suhteita asioiden välille, joita en osannut edes ajatella. Camp ei ole vain hassuutta tai teennäistä taikka niin-sanottua-eleganssia vaan se on kokonaisvaltaista herkkyyttä joka määrittää ja tavallaan myös arvottaa maailmaa esteettisin termein. Camppia luonnehtii Sontagin mukaan teatraalisuus, liioittelevaisuus, joka ”muuntaa vakavan  kevytmieliseksi” ja joka edustaa ”esteettisyyden voittoa moraalisuudesta”. Sontag erottaa mielenkiintoisella tavalla taiteen ja ”olemisen tavan” moraalista ja poliittisuudesta. Jos mietin politiikkaa campin yhteydessä, niin (kuten Sontag:kin mainitsi) campin juuret ovat homoseksuaalisuudessa ja erityisesti homomiesten asemaa campin esilletuojina Stonewallin kapinan jälkeen. Camp on nähdäkseni eräänlaista vähemmistöä nykyaikaisessa urbaanissa kultuurissa aivan samalla tavalla kuin homoseksuaalit heteroseksuaalisessa yhteiskunnassa. Camp on eräällätapaa keino tuoda näkyväksi marginaalikulttuuria ja sen arvostuksia ja (poliittisiakin) mielipiteitä. Jos katsotaan aikaa, jolloin Sontagin teksti on ilmestynyt, niin siihen aikaan yhdysvalloissa homoseksuaalien ja juutalaisten vähemmistökulttuuriyt alkoivat vaatia näkyvyyttä julkisessa kulttuurikuvassa. Tämä on mielenkiintoista siksi, että camppiin liittyy moraali (joka juutalaisessa kulttuurissa on voimakkaasti esillä) ja homoseksuaalien esiin tuoma esteettisyyden ja ironian arvostus. Campissa nämä kaksi teemaa kiintyy toisiinsa luoden mielenkiintoisen tavan katsoa taidetta ja muuta populaarikulttuuria sekä itse maailmaa. Jokatapauksessa Sontagin nosti aikanaan campin näkyville ja samalla tuli nostaneeksi homomiehen kulttuurilliselle kartalle ja antoi tavallaanheille myös oiketuksen  ja aseman yhteiskunnassa. Camp yhdistetään käsitteeseen ”gay sensitivity”, sillä campin "vastaanotto" vaatii tiettyä herkkyyttä ja tapaa katsoa asioita hiukan ulkopuolisena. Samalla camp toimii heteronormatiivisyyden vastaisena ilmiönä, eli nauraa ja leikittelee ilmiöillä, joita heteromaailmassa on totuttu pitämään asiaankuuluvina ja tavoittelemisen arvoisina. Sontag näkee campin jonain sellaisena, mikä on homoseksuaalisuuden agendan ”ydin”. Camp on yhteisymmärrykseen perustuva pyrkimys horjuttaa moraalia niin, ettei ihmisillä olisi enää perusteita pitää homoseksuaalisuutta jotenkin alempiarvoisena.

Vaikka Sontag tuo camppia kovasti esille, niin olen silti havaitsevinani tekstistä jonkinlaista inhoa sitä kohtaan kirjoittajan taholta. En oikein osaa kohdistaa tiettyihin lauseisiin miksi näin ajattelen... intuitiota... Havaitsen Vastenmielisyyttä camppia kohtaan. Ehkä täma nousee siitä, että camp nousee stereotypioista homoseksuaaleja kohtaan eikä oikeastaan mene yhtään sen syvemmälle campin ominaisuuksiin ja perimmäisiin tarkoituksiin. Campissä jollakin tapaa irvaillaan näillä stereotypioilla (vaikka se onkin tehokas tapa tuoda marginaalia esille), niin se ei tarkoita sitä, että pitäisi hyväksyä se, että homoseksuaalisuus nähdään näinä streotypioina. Mikä tekee asiasta camppiä? Se, että esimerkiksi näytelmän tai kirjan on kirjoittanut homoseksuaali? Voiko camppia tietoisesti luoda vai onko se ”vahinko” joka loppupeleissä käsitetään campiksi? Onko 80-luvun olkatoppauksista ja massiivisista tukkalaitteista ja vaikkapa discosta tullut camppia, koska niissä kärjistyy sen ajan mauttomuus (joka silloin oli erittäin trendikästä ja tyylikästä)? Uuteen aikaan ja uuteen tyylikäsitykseen nähden peilattava menneisyys saa jotkut asiat näyttämään mauttomilta ja tyylittömiltä (kuten esim. tuulipuvun). Myös väärään yhteyteen ja ympäristöön tuotu esine tai asia voi muuttua campiksi. Ja yleensäkin on mielenkiintoista millaista erilaista campia voi olla... Joku voi tietoisesti leikitellä mauttomuuden ja muodin rajoilla. Entä voiko itse camppia parodioida? Campin ideologian mukaanhan kaikkea voi parodioida? Millainen olisi siis campin parodiaalinen esitys? Liioitteleva kuvaus homoseksuaalista? Onko camp queeria ja mikä sen tekee queeriksi? Camp on enemmänkin katsojan kuin esittäjän taidetta, sillä esittäjä ei läheskään aina tiedä, että häntä katsotaan camp-silmällä.  Tavallaan camp on tapa katsoa esityksen tyyliä sisällön sijaan.


Normit ja säännöt, joille sukupuolen esittäminen perustuu ovat rajoittavia ja sitovia. Tästä huolimatta ajallisessa toistossa sukupuoli vakiintumisen lisäksi myös epävakaistuu. Tämä on Butlerin ajattelun hieno pointti. Toisintoistaminen on käytännössä mahdollista kumouksellisten sukupuoli-identiteettien ansiosta, joita ovat Butlerin mukaan mm. drag queen, butch ja femme-lesbot, transseksuaalit yms. Kumouksellisuus itsessään perustuu kulttuuristen nomien ja eleistöjen toisin toistoon, jolloin sukupuolten rakennettu luonne paljastuu. Esim. pukeutuessaan naiseksi ja imitoidessaan naista liioitellusti drag queen itseasiassa paljastaa sukupuolen jäljittelyyn perustuvan luonteen. Sontag ei omassa ajattelussaan nosta esille campia eräänlaisena vastakarvaan katsomisena, poliittisena toimintana vaikka mielestäni se sitä(kin) voisi olla. Ainakin jossain määrin... Sontag pyrkii kaiken liioittelemisen ja teatraalisuuden ylitse luomaan koherenttia ja vakavastiotettavaa asiaa/tilaa. Dragin kautta tämä vakavastiotettavuus tuskin on mahdollista, sillä dragit juuri nimenomaan parodioivat asioita pyrkien horjuttamaan sukupuolirakennelmaa (tavoite on sekä poliittinen sekä samalla huvittavuuteen pyrkivä).  Sontag vaatii asioiden uudelleentulkintaa (asioiden katsomista camp-silmän kautta) kun drag haluaa paljastaa piileviä poliittisia rakenteita. En kuitenkaan ole vieläkään päässyt irti Butlerin ajattelun ongelmasta siinä, että samalla kun drag performoi sukupuolta, niin samalla drag hahmo tulee myös korostaneeksi jotakin ”aitoa” sukupuolta. ”Oikeakin” sukupuoli on samalla tapaa rakennettua kuin drag sukupuoli mutta toisaalta se mikä dragin tekee erikoiseksi on sen tapa leikitellä aidon ja keinotekoisen rajalla. Sitähän Sontagin mukaan campkin on; leikittelyä, liioittelua.

Esther Newtonin artikkelin käsitteleminen juuri Butlerin ja Sontagin rinnalla oli hyvä veto, sillä hänen artikkelinsa liittää mielenkiintoisesti yhteen drag kulttuurin ja campin. Hänen mielestään camp on homokulttuurin sisällä (tai ainakin sinne Newton on tarkastelunsa rajannut). Newton kertoo kuinka lavalla esiintyville drag queeneille dragiin pukeutuminen on keino päästä lavalle; mahdollisesti ponnahduslauta kuuluisuuteen. Onko drag siis aina poliittinen teko; keino purkaa sukupuolijärjestelmää? Vai onko se sitä vain silloin, kun ihminen ilman ”taka-ajatuksia” haluaa pukeutua dragiin? Myös heteromiehen voivat olla dragejä (kieltää he heteroutensa tai eivät). Newtonin mukaan heteromies naisen vaatteissa ei ole heteromatriisissa ymmärrettävä, mutta homokonteksti on asia erikseen. Homokontekstissa heterodrag-miehet saavat tunnustusta dragille ja saavat dragin ymmärrettäväksi. Mikäpä sen tehokkaampi keino olisi rikkoa sukupuolijärjestelmää kuin hetero drag queen...

Mielestäni on mielenkiintoista kuinka Newton tuo esiin dragin vetämän eron aidon ja keinotekoisen välille. Sukupuolen merkeillä ja piirteillä leikitään ja rajoja koetellaan, mutta kun raja menee rikki (muutetaan kehoa toiseen sukupuoleen) on esiintyjä jotain muuta kuin drag. Hän muuttuu transseksuaaliksi tms. joksikin, jotka ovat heterokulttuurissa eikä homokulttuurissa kuten dragit (mikä on mielenkiintoista sinällään, koska transseksuaalit eivät ole varsinaisesti mukana heteroseksuaalisessa matriisissa näin Butleria lainatakseni). Päävastakohtaisuudet homomaailmassa liikkuvat maskuliinisuus-feminiinisyys akselilla. Drag hahmot asettavat vastakkain ”sisäisen/todellisen” minä ja ulkoisen minän. Huomiona sanotakseni on jännä kuinka sivulla 4 Newton puhuu siitä, kuinka sosiaalinen minä nähdään ja kuvataan ”etupuolena” tms. Takapuolelle jää herkästi kaikki ne piirteet, jotka halutaan/pakotetaan sulkemaan/peittämään sosiaalisesta minästään (homoseksuaalisuus) Aivan kun kaappi olisi jotenkin liitetty ihmisen ominaisuudeksi sellaisena asiana, joka on osa fyysistä ruumista eikä mentaalinen ja sosiaalinen paikka. Newtonille(kin) camp näyttää liittyvän voimakkaasti homoseksuaalisuuteen ja näinollen myös sukupuoleen. Sukupuoli saa kontekstinsa (->tulee ymmäretyksi) homokulttuurin sisällä teatraalisuutensa ja huumorin kautta.

 

Odotan paljon tulevalta keskustelulta, sillä ainakin minulla jäi paljon kysymyksiä pyörimään päähäni...

keskiviikko, 21. helmikuu 2007

Eve Kosofsky Sedgwick: "Paranoid Reading and Reparative Reading; or, You're so Paranoid, You Probably Think This Introduction Is about You"

Pahoitteluni tekstin viivästymisestä. islannissa en päässyt oikein käyttämään 
koneta niin usein kuin olisin toivonut... Mutta tässäpä nyt ajatuksiani,
joita raapustelin ennen lähtöäni ja keskustelun aikana.

 

Sedgwick esittää, että vanha lukutapa on eräänalaista paranoidin strategian 
sävyttämää ja uusi lukutapa, jota Sedgwick yrittää promota, on korjaavaa
lukemista. Näiden erilaisten lukutapojen välillä on selkeitä eroja, mutta
toisaalta taas koen, etei Sedgwick aivan vakuuttavasti tee niitä kaikkia
selviksi (tai sitten en ole tajunnut jotain olennaista pointtia). Jäin heti
artikkelin alussa kiinni kohtaan, jossa Sedgwick kysyy, että tekeekö queer-
lukemisen queeriksi vain lähtökohtainen homoseksuaalisuus tai siirtyminen
siihen (s.2) Taustalla on siis ajatus siitä, että sedgwick liittää queerin
korjaavaan lukemiseen ja queer puolestaan juontaa homo-ja lesbotutkimuksen
kautta myös queerin juuret paranoidiin lukemiseen. On jotenkin outoa ajatella,
että tällainen korjaava (queer)lukeminen olisi yhtään sen parempaa tai
suositeltavampaa, sillä se perustuu negatiivisiin ennakko-oletuksiiin.
Ja korjaavan lukemisen taroituksenahan on antaa lukijalle yllättävää tietoa
(joka paranoidisen lukemisen kautta ei ole mahdollista). Voiko siis
heteronormatiiviseen(/paranoidiseen) pohjautuvaa lukutapaa käyttää hyväksi
niin eri tavalla (aloittaa pahan purkaminen sisältäpäin), että loppupeleissä
päädytään purkamaan itse paranoidista purkamista ja lukea ”queeristi”? Jäin
myöskin miettimään sitä, että onko korjaava lukeminen jotenkin aina suorassa
suhteessa homoseksuaalisuuteen? Eli onko korjaava lukeminen homojen ja
lesbojen etuoikeus vai onko mahdollista lukea queeristi ”heterosti” tai
muulla tavalla (erottaudun tässä ajatuksesta että on vain heteroita ja
homoseksuaaleja)? Entäpä vieraskielisten tekstien lukeminen? Kulttuuri
tuottuu kieleen ja sitä kautta tekstiin? Onko siis mahdollista lukea
korjaavasti muiden maalaisten kirjoittajien tekstejä, sillä eikö silloin
tule riski siitä, että lukija ymmärtää tekstiin liittyvän kulttuurin väärin
ja tekee vääriä johtopäätöksiä? Voidaanko tekstiä loppupeleissä ymmärtää ellei
kulttuuria tunneta? No tämä nyt on tällaista retorista spekulaatiota, mutta
silti...

Jotenkin minulle jää tekstistä vaikutelma, että homoseksuaalit olisivat
yhteiskunnan silmissä paranoideja, sillä he näkevät alistusrakenteita
yhteiskunnassa (ideaalissa maailmassa kukaan ei alistussuhteita havaitsisi).
Homoseksuaaleille mikään ei olisi yllättävää, sillä he kokevat päivästä
päivään nämä alistusrakenteet ja osaa odottaa uusia keinoja/tapoja tulla
alistetuiksi. Paranoiaan on liitetty homoseksuaalisuus, joten onko kaikki
ns. paranoidiset sitten homoja tai kaappihomoja? Voiko ilman homoseksuaali-
suutta (tai miksein myös ilman heteroseksuaalisuutta) edes olla paranoidista
(saatikka korjaavaa) lukemista? Pohjautuuko lukemisen tavatkin sukupuoleen ja
seksuaalisuuteen? Voiko olla seksuaalineutraalia tapaa havaita ympärillä
olevaa maailmaa? Tähän liittyy mielestäni eräs Sedgwickin ansio, sillä hänen
mielestään ajatus paranoidisesta lukemisesta paljastaa jotakin itse
homofobisista mekanismeista ja heteropakosta. Ei siis pyritä ymmärtämään
kuinka homoseksuaalisuus toimii vaan kuinka heteroseksuaalisuus toimii
(homojen sulkeistaminen pois näkyviltä) Tähän liittyen jäin myös miettimään
sitä, luoko paranoia oman tietoteoriansa? Jos kerran paranoiaan liitetään
homoseksuaalisuus, niin mikä on sen suhde muihin (normatiivisiin)
tietoteorioihin? Pelkästään homoseksuaalisuuden liittäminen paranoidiin
lukemiseen luo olevaksi homoseksuaalisuuden tilaa ja tuo sitä näkyväksi
myös heteroseksuaaleissa rakennelmissa ja pakottaa homouden näkyväksi
(ei välttämättä hyväksyttäväksi).

Artikkelista tuli voimakkaana esiin se, että korjaava (ja myös paranoidinen)
lukeminen on kirjoittajan ominaisuus. Mietin myöskin sitä voiko lukijana
jollakin tapaa erottautua paranoiasta ja siihen liittyvistä ennakko-
oletuksista? Jotenkin jäin pohtimaan sitä, mitkä on lukijan ja tekstin roolit niin
paranoidisessa kuin korjaavassakin luennassa. Onko korjaava luenta itse
tekstin vai lukijan ominaiuus vai niiden molempien? En oikein saanut tästä
pohdinnasta otetta...

Tekstiä lukiessani minulla oli takaraivossa joku asia mikä minua tekstissä
vaivasi, mutta josta en saanut oikein otetta. Ehkä suurin syys tähän oli joku
perustavanlaatuinen ajatus siitä, että on olemassa jokin teoria, lukemisen
tapa joka on oikeanlainen ja virheetön. Tällaiseksi paranoidinen lukutapa
käsitetään, koska sen negaatioksi on tarvinnut luoda korjaava lukeminen.
Korjaavalla lukemisella pyritään korjaamat tämän täydellisen teorian virheitä
(joita ei ole?) En tarkoita tässä teorian virheitä vaan sen paranoidisen
lukutavan virheitä ja vikoja, joka korjaavan lukemisen kautta saataisiin
”korjattua”.  Olen henkilökohtaisesti ymmärtänyt queer-luennan olevan
jonkinlaista kyseenalaistavaa luentaa. Koen jotenkin mahdottomana korjata
valtateoriaa jollakin tapaa ilman massiivista muutostyötä, joka on hidasta
ja jäylkkää ja jossa loppujenlopuksi unohtuu minne suuntaan sitä muutosta
oikein haluttiinkaan. Eikö olisi parempi kyseenalaistaa tätä teoriaa ja
siihen liittyviä oletyksia ja ajatuksia? Näin useammat ihmiset saataisiin
miettimään teoriaa ja sen kaikkivoipaisuutta. Tällä tavalla saataisiin aikaan
varmasti myös Sedgwickin esittämä korjaavuuden prosessi ja saataisiin lukija
kyseenalaistamaan lukemaansa tekstiä sekä tekstistä lukemansa sisällöt
(eli omat tulkintansa).  

 

keskiviikko, 21. helmikuu 2007

Lauren Berlant & Michael Warner: Sex in public & Eve Kosofsky Sedgwick: Epistemology of the closet

Minulla on ollut hieman ongelmia blogini kanssa. Jostakin syystä palvelin ei
meinaa julkaista tekstejäni ja nytkin huomasin, että tekstejä puuttuu.
Valitan tätä...

Pohdin artikkelia lukiessani paljon sitä, kuinka molemmissa artikkeleissa
puhutaan vähemmistöseksuaalisuuden (ihmisten ja itse seksuaalisuuden)
esilletuomista tekemällä vaikkapa samoin kuin Kosofsky-Sedgwick, eli
uudelleen lukemalla historiaa. Tuomalla esiin ”heteroseksuaalisessa”
yhteiskunnassa esille tuodut viittauksen homoseksuaalisuuden ja homojen
ja lesbojen olemassaoloon. Ideanahan tämä on erinomainen, sillä varmasti
moni ”kaapissa” oleva homo tai lesbo on jättänyt jälkeensät tekstejä
tms. joissa selkeästi viitataan heteronormatiivisiä sääntöjä noudattaen
vaihtoehtoisenkin kulttuurin olemassaoloon. mutta aiheuttaako tämä
samalla sen, että homoseksuaalisuutta aletaan nähdä kaikessa? Onko
vastakarvaan lukeminen jonkin sellaisen esiinnostamista (esim. homouden)
asiassa, jossa sitä ei ole? Onko tämä vain nimenomaan sitä Smithin esittämää
lesbopaniikkia? Tai yhteiskunnan harrastamaa ”outing”-kulttuuria, jossa
homot pakotetaan ulos kaapeistaan keinolla millä hyvänsä? Lähtisin itse
aika varauksellisesti tekemään tällaista historian uudelleen purkamista
sellaisen materiaalin kautta, joka todellakin on monitulkintaista.
Entäpä onko tämä vastankarvaan lukeminen heteroseksuaalisen kulttuurin
tuottamaa (kehäpäätelmän mukaan koskakaikki rakentuu heteroseksuaalisuudelle,
niin myös tämänkin pitäisi perustua sille) vai keino uhmata sitä? Queeriä?

 

Mietiskelin tekstejä lukiessani sitä, kuinka Berlantin ja Warnerin 
näkökulmasta yhteiskunta on läpeensä rakentunut heterokäsityksen pohjalle ja
sitä kuinka heteronormatiivinen kultturi on saanut seksuaalisuuden (kaikissa
sen merkityksissään) näyttämään/vaikuttamaan jollakin yksinomaan yksityiseltä
(onhan seksuaalisuuden yksityisyys ja sen ”salassa pitämisen” vaatimus
yksi homoliittojen  vastustajien suosikkifraaseista) Samaan aikaan kuitenkin
seksuaalisuus (vaikka se ”yksityistä” onkin) on HETEROseksuaalisuus läsnä
kaikissa yhteiskunnan rakenteissa. Tästä samasta myös Kosofsky-Sedwick puhuu.
(asioista saa puhua jos se on ”public concern”, mutta yksityisasioista
homoseksuaalisuudesta)ei saa puhua vaikka -> kielletääkö/peitelläänkö tässä
homoseksuaalin olemassa olo yhteiskunnassa kieltämällä heidän kuuluminen
tähän ”public”-ryhmään? Ihmiskeho nähdään yleisenä, julkisena materiana,
jolla on omat tehtävänsä ja jotka täydentävät toisiaan heteroseksuaalisen
lisääntymisen kautta. On ollut jännä seurata hedelmöityshoitokeskustelujen
yhteydessä sitä, kuinka seksuaalisuus on yksityistä mutta lisääntyminen on
julkista (vaikka lisääntyminen aktina on täysin seksualisoitunut/
seksualisoitettu). Ihmiskehoja tulisi voidalain voimalla kontrolloida,
mutta samallahan tässä tullaan kontrolloineeksi myös seksuaalisuutta
(ei yksityistä kontrolloida, asiat kontrolloidaan ”yksityisiksi”)
kieltämällä mahdollisuus toteuttaa ”ihmiskehon tarkoitusta” (lisääntymistä)
muuten kuin seksuaalisuuden kautta. Muutenkin on mielenkiintoista pohtia sitä,
kuinka orjallisesti nais/mies jaottelua tehdään (myes queer-tutkimuksessa).
Naiset on liitetty maskuliinisuus/feminiinisyys jaotteluun ja kuinka heidät
sitä kautta on asetettu tiettyyn positioon (tästä jaottelusta ei mielestäni
nykyisessäkään feministisessä keskustelussa ole päästy täysin eroon)
Esimerkiksi kieltäytyminen heteroseksuaalisesta järjestyksestä nähdään
jollakin tapaa maskuliinisena (ainakin minun mielestäni) Ajatelkaapa nyt,
se että hallitsee elämäänsä ja ottaa vallan omiin käsiinsä on sellainen asia,
joka tuntuu vielä yhä edelleenkin olevan miesten yksinoikeus. Onko tässä
homopaniikin syy? Se että joku, joka ei ole dominantissa asemassa saa/ottaa
valtaa ja myös käyttää sitä. Pelko ei kohdistu vältäämättä homoihin vaan
valtaan. ja naiset valta-asemassa ovat vieläkin koettu (mukamas) uhkana.
Niin no, takaisin asiaan. Mietin taas kerran tätä maskuliinisuutta ja
feminiinisyyttä. Itse kritisoin piirteiden ja asioiden "jaottelemista" ja
"luokittelemista" maskuliiniseen ja feminiiniseen, vaikka itsekin sitä teen,
retorisena keinona saadakseni pointtini järkesvästi esille. Näkisin, että
maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat vain tapoja käsittää maailmaa ja
yhteiskuntaa aivan samalla tavalla kuin sukupuolen kategoriatkin. 
Millä tavalla sitten vastakarvaan luetaan erilaisia historiallisia tekstejä?
Etsitäänkö ihmisistä juuri niitä feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä ja
sen kautta tehdään havaittavaksi homoseksuaalisuus ja homoteemat joissakin
teksteissä? Mitä siinä oikeasti katsotaan?

Mielestäni erityisen mielenkiintoinen termi, joka artikkeleista nousi oli
Sedgwick- Kosofskyn esittelemä lasikaappi –termi, jota hän käyttää metaforana
puhuessaan tilanteesta, jossa muut arvaavat(/tietävät?) jonkun toisen
homoseksuaalisuuden, mutta asiasta ei ole vielä puhuttu (eikä välttämättä
itse observoinnin kohteena olevakaan tiedä asiaa...)
Erityisesti jatkona viime viikon keskusteluun on jännä pohtiä kaappia tilana
sekä kaapin merkitystä ja siihen liittyviä asioita. Kuten viime viikolla
päädyimme toteamaan, niin kaappi on tila, jossa piilotellaan asioita joita ei
 haluta näkyväksi yhteiskunnassa tai muille ihmisille. Lasi materiaalina
kuitenkin tuo jännän vivahteensa kaapin käsiteeseen. Lasinen kaappi on kuin
näyteikkuna. Kaapin sisällä olevaan henkilö tarkastellaan ulkopuolelta ja
 tulkita hänen toimiaan ja tekemisiään. Lasi suojelee yhteiskunnalta ainakin
näennäisesti. Kaapissa olija ei kuule ulkopuolella käytäviä keskusteluja
hänestä vaikkakin näkee heidän reaktionsa (esim. yleinen reaktio
homoseksuaalisuuteen). Mikä on myös huomionarvoinen seikka on se, että
heteronormatiivinen ennakko-oletus tuottaa kaappia jatkuvasti
homoseksuaalisuutta määritteleväksi tekijäksi. Aina  homouteen liitetään
kaappi (olkoon se rakennettu mistä materiaalista tahansa). Kaappi puolestaan
näyttäytyy tässä korostetusti homojen sortoa määrittelevänä tekijänä, eikä
ehkä ollenkaan valittavana ”henkilökohtaisena” asiana. Myös seksuaalisuuden
ja tiedon välistä suhdetta Sedgwick-Kosofsky miettii mielenkiintoisesti.
Hän toteaa, että kaappikeskustelussa salaisuudet määrittyvät nimenomaan
seksuaalisiksi salaisuuksiksi. Kysymykseksi nouseekin, että kenellä on valta
kaapissa elävien henkilöiden kohdalla heidän seksuaalisuuttaan koskevaan
tietoon.

Artikkelit olivat molemmat erittäin mielenkiintoisia ja tulen varmasti
pohtimaan kaappitematiikkaa jatkossakin.

 

torstai, 1. helmikuu 2007

Michael P. Brown: Epistemologies and Geographies of the Closet

Heti ensimmäisenä artikkelia lukiessani kiinnitin huomiota esinnäkin siihen, että mikä on kaappi? Millaiseksi se kuvataan? Minkälaisia valtoja ja käsitteitä siihen voidaan katsovan liittyvän. Nyt lähden purkamaan ajatuksiani hieman syvemmälti...

Kaappi on metafora. Kaappi on kulttuurinen ja kielellinen käsite (aivan kuten metaforat ja kieli itsessäänkin). Kaappi rakentuu heteronormatiivisuudesta käsin ja rakentajana ovat niin heterot kuin homotkin. Kaappi on pysyvä rakennelma, joka on todellinen sisältäen tilanteesta, paikasta ja ajasta riippumatonta todellisuutta, joka kuitenkin on piilotettua eikä se ole havaittavissa. Kaappi ei kuitenkaan ole tila, jota joku jatkuvasti asuttaa, vaan yksilöt ovat liikkeessä kaapin sisältä ulos ja päinvastoin. Kun kaapin oven ulkopuolelle astuu, valitsee yksilö sen roolin jota hän haluaa ulkopuoliselle maailmalle tuoda esille (joskin tähänkin rooliin ja sen vlintaan vaikuttavat ulkopuoliset tekijät). Kaapin käsite on kuitenkin ongelmallinen, sillä vaikkakin se kuvaa melko tehokkaasti heteronormatiivisen yhteiskunnan kokemuksia homoseksuaalisuudesta (ja homoseksuaalien kokemuksia homoudesta ja heteroudesta) sekä niihin liittyviä ongelmia, niin samalla se kuitenkin marginalisoi ja rajaa sitä, mitä käsitteellä oikeasti tarkoitetaan ja mitä sen välityksellä puhutaan. Kun puhutaan yksilöstä joka on kaapissa, niin luodaan samalla viittauskohde johonkin yleiseen kaapin sisältöön ja kaikkiin kaapissa oleviin liitetään samat käsitykset (viitauskohde on universaali kaapissaolija?). Kaappi metaforana häivyttää yksilöstä monia asioita pois ja tuottaa viittauskohdetta niin, että yksilö supistetaan joihinkin määreisiin (joita kaapissa olevaan on liitetty). Ja yleensäkin kun lähdetään miettimään kaappia käsitteenä, niin se tarkoittaa jonkun asian salaamista, peittämistä, häivyttämistä. Voiko homo elää vain yhdessä kaapissa (homouden kaapissa)? Voiko yksi kaappi olla toisen kaapin sisällä ja kun avaa yhden oven, niin vastaan tulee toisia, joiden avaamisen kesken pitää tehdä valintoja. Onko kaappi vain yleinen matafora kaikelle salattavalle ja sellaiselle, mitä heteronormatiivisessa yhteiskunnassa ei katsota hyvällä. Silloinhan kaappia asuttaa muitakin ihmisiä kuin vain homot. Vai onko heillä sitten omat kaappinsa... Kaappin yhdistetään sellaisia käsitteitä kuten valhe, valehteleminen, epäaitous, epätodellinen jne. Mutta mistä tämä asioiden peittäminen ja valehteleminen sitten on peräisin? Tuskin homo itse valitsee valehtelemista ja peittelemistä vaan hänet pakotetaan siihen, jotta hän saavuttaisi yhteiskunnassa hyväksytyn aseman. Kappi on pikemminkin heteronormatiivisen yhteiskunnan tuote, joka haluaa sulkea kaiken heteronormatiiviseen talouteen liittyvät pois näkyviltä ja rakentaa heteroideaalia ainoana hyväksyttävänä ja todellisena olomuotona. Mutta asia ei ole niin, että poissa silmistä, poissa mielestä. Todellisuus homoseksuaalisuudesta ja kaikesta muusta ”kaappiin pantavasta” on olemassa ja ne ovat todellisia asiaintiloja. Sulkemalla kaikki ei toivottu kaappiin suljetaan myös mahdollisuus tietää tämän kaapin olemassaolosta.  Kun ei jostain tiedetä ja ei tunnisteta ei tälle suljetulle marginaalille anneta minkäänlaista valtaa. Heiltä suljetaan pois vallankäyttö ilman sitä, että he ottavat heteroroolin ja käyttävät valtaa sen roolin nimissä jota he asuttavat. Kaapin sisällä on jotain jostaheteronormatiivinen yhteiskunta eitiedä tai ei halua tietää: on olemassa muutakin kuin heteroseksuaalisuus. Tällä tavalla homoja alistetaan ja kaikkea heihin liittyvää tietoa tukahdutetaan käyttämällä valtaa. Homot pakotetaan valehtelemaan (tai vaikenemaan) homoudestaan ja kun niin tehdään saadaan aikaan myös tila, jossa syyllisyys ja häpeä ja ahdistus on määrääviä tekijöitä. Homot kieltävät homoutensa, kokevat sen häpeällisenä ja samalla tuon kärsimyksen kautta heteroseksuaalinenmatriisi rakentaa ja voimistaa itseään. Entäpä voiko yksilö olla jossain muussa tilassa kuin kaapissa tai kaapista ulkona? Onko olemassa jonkinlaisia välitiloja? Onko kaapissa itse seksuaalisuus vai kaikki muutkin asiat yksilössä, jotka hänestä tekee yksilön?  Kaappi ei ole
vain tila, josta on mahdollista liikkua suuntaan tai toiseen vaan siihen liittyy myös toisenlainen toimijuus, nimittäin valinnan pakko. Yksilön on tehtävä valinta siitä ollakko kaapissa vai tulla ulos... Molempi parempi ja kumpikaan päätös ei ole helppo. Kaappi on tehty rakennelma kahden asian välillä: heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden.  Ihmisiä ajatellaan samanlaisuus-erilaisuus akselilla ja määräävänä tekijänä toimii seksuaalinen suuntautuminen. Ilman tätä kaappia ei välttämättä olisi mahdollista erottaa homoja ja heteroita toisistaan? vai onko? Seksuaalisuus tekijänä aiheuttaa yksilön värittymisenä jonkinlaisena. Kaikki yksilön toiminta on tämän jälkeen värittynyt seksuaalisuudella. Jos kaappia ei olisi rakennettu ympärille, niin tätä erottelua ei oitaisi tehdä. Tällöisin seksuaalisuuden määräysvalta katoaisi? Vai katoaisiko? Aaagh... tämä menee jo polemisoimisen puolelle... Halusin tällä nimenomaan tuoda esille ajatuksien siitä, että kaappi on kielellinen metafora, kielellinen käsite, joka on nimennyt jonkun asiantilan olevaksi. Kieli luo ilmiöitä olemassaoleviksi, ylläpitää niitä ja tuo niitä näkyviksi, mutta myös tuhoaa niitä. Sulkemalla homoseksuaalisuutta kappiin tehdään mahdottomaksi kielen kautta tuoda homoseksuaalisuutta olemassaolevaksi vaan se kaappeutetaan. ja tämän kapin olemassaolo kielletään ja samalla kielletään kaapin sisällön olemassaolo.

Mielenkiintoista oli se kuinka Brown pohtii kaappimetaforan toimintaa. Hän nostaa esiin kaappimetaforan tilallisuuden, sen, kuinka tilallisuus ei ole vain apuväline tiedon ja vallan ymmärtämisessä vaanvaikuttaa myös itsessään vallan ja tiedon kentässä toimisessa. Tilan määrittämisen (kaapin, naissubjektin tila) järjestää olemassa olevaa yhteiskuntaa vallan kautta. Heteromatriisi järjestää todellisuutta omista lähtökohdistaa ja koska sen valta on niin suuri, ei marginaalien käyttämä valta juuri vaikuta. Heteromatriisi periaatteessa vaatii kaappitilan olemassaolon, sillä sinne tungeltaan kaikki mitä ei haluta nähdä itse huoneessa. Samalla käy kuitenkin niin, että huone ei tule toimeen ilman kaappia. Jotta järjestys ja hallinta huoneessa olevia yksilöitä kohtaan pysyisin käsissä niin on oltava joku vastavoima, tässätapauksessa kaappi.

 
Ulostuleminen on myös mielenkiintoinen asia. Kaapin olemassaolo vaati yksilö, joka on kaapissa, voimaa joka luo kaapin ja pitää yksilön siellä ja liikettä kaapin ja ulkomaailman välillä. Kaappia tuotetaan liikkeen avulla ja liike sieltä ulos tulee myös hajottamaan kaapin. Kaapista ulostuleminen on kuitenkin myös poliittinen teko (niin roolia esittäminen että homoudesta tunnustautuminenkin). Ilman, että luodaan näkyvyys ryhmälle täytyy saada tuo ryhmä näkyväksi. Ja nyt kun ollaan keskusteltu paljon queerista erottautumisena heteroseksuaalisesta järjestelmästä, niin onko queerius sitten homouden tunnustamista ja ylpeänä kaapista astumista yhteiskunnan eteen vai onko tämä julkinen ulostulo itse heteroseksuaalisesta matriisista irrottautumista? Miksi kaapista ulostuleminen pitäisi ajatella täydentymisenä ihmiseksi, eikö se pikemminkin ole siirtymistä uuteen tilaan. Tilaan jossa vanhoja merkitysrakenteita on rikottu ja jossa on enemmän tilaa liikkua. Tällöinhän tämäkin uusi tilan on jonkin tilan sisällä ja vaaditaan taas siirtymistä uuteen tilaan, jos elintila ei vieläkään riitä. Kaapista ulostuleminen on siis jotakin jatkuvaa, aktiivista toimintaa.

En tiedä... olen kokenut Brownin tekstin monimuotoiseksi ja haastavaksi. Toivottavasti vaan keskustelun myötä paremmin tajuan, mitä Brown tekstillään hakee...
  • Henkilötiedot

    Blogi toimii Kaappi & Camp lesbo- & queertutkimuksen klassikot -verkkokurssin oppimispvirjana

  • Tagipilvi