Tekstit:
Susan Sontag: "Notes on Camp". Partisan Review, 31:4, (Fall 1964):515-530.
Esther Newton: luku "Role Models" Teoksessa Mother Camp: Female Impersonators in America. Chicago: University of Chicago Press 1972.
Judith Butler: Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus 2006. Suom. Pulkkinen & Rossi. s. 227-236

No jospa aloittaisin ensin Susan Sontagista ja hänen campin muistiinpanoistaan. Artikkeli oli oikeasti aika valaiseva ja ajatuksia herättävä. Olen huomannut, että minäkin olen jollakin tapaa campisti suuntautunut näkemään maailmaa.

Sontag toi artikkelissaan mielenkiintoisesti esille laaja-alaisia esimerkkejä campistä ja toi esille myös eroavaisuuksia (esim. taiteen lajeissa) ja mikä olennaisinta, hän esitteli sellaisia suhteita asioiden välille, joita en osannut edes ajatella. Camp ei ole vain hassuutta tai teennäistä taikka niin-sanottua-eleganssia vaan se on kokonaisvaltaista herkkyyttä joka määrittää ja tavallaan myös arvottaa maailmaa esteettisin termein. Camppia luonnehtii Sontagin mukaan teatraalisuus, liioittelevaisuus, joka ”muuntaa vakavan  kevytmieliseksi” ja joka edustaa ”esteettisyyden voittoa moraalisuudesta”. Sontag erottaa mielenkiintoisella tavalla taiteen ja ”olemisen tavan” moraalista ja poliittisuudesta. Jos mietin politiikkaa campin yhteydessä, niin (kuten Sontag:kin mainitsi) campin juuret ovat homoseksuaalisuudessa ja erityisesti homomiesten asemaa campin esilletuojina Stonewallin kapinan jälkeen. Camp on nähdäkseni eräänlaista vähemmistöä nykyaikaisessa urbaanissa kultuurissa aivan samalla tavalla kuin homoseksuaalit heteroseksuaalisessa yhteiskunnassa. Camp on eräällätapaa keino tuoda näkyväksi marginaalikulttuuria ja sen arvostuksia ja (poliittisiakin) mielipiteitä. Jos katsotaan aikaa, jolloin Sontagin teksti on ilmestynyt, niin siihen aikaan yhdysvalloissa homoseksuaalien ja juutalaisten vähemmistökulttuuriyt alkoivat vaatia näkyvyyttä julkisessa kulttuurikuvassa. Tämä on mielenkiintoista siksi, että camppiin liittyy moraali (joka juutalaisessa kulttuurissa on voimakkaasti esillä) ja homoseksuaalien esiin tuoma esteettisyyden ja ironian arvostus. Campissa nämä kaksi teemaa kiintyy toisiinsa luoden mielenkiintoisen tavan katsoa taidetta ja muuta populaarikulttuuria sekä itse maailmaa. Jokatapauksessa Sontagin nosti aikanaan campin näkyville ja samalla tuli nostaneeksi homomiehen kulttuurilliselle kartalle ja antoi tavallaanheille myös oiketuksen  ja aseman yhteiskunnassa. Camp yhdistetään käsitteeseen ”gay sensitivity”, sillä campin "vastaanotto" vaatii tiettyä herkkyyttä ja tapaa katsoa asioita hiukan ulkopuolisena. Samalla camp toimii heteronormatiivisyyden vastaisena ilmiönä, eli nauraa ja leikittelee ilmiöillä, joita heteromaailmassa on totuttu pitämään asiaankuuluvina ja tavoittelemisen arvoisina. Sontag näkee campin jonain sellaisena, mikä on homoseksuaalisuuden agendan ”ydin”. Camp on yhteisymmärrykseen perustuva pyrkimys horjuttaa moraalia niin, ettei ihmisillä olisi enää perusteita pitää homoseksuaalisuutta jotenkin alempiarvoisena.

Vaikka Sontag tuo camppia kovasti esille, niin olen silti havaitsevinani tekstistä jonkinlaista inhoa sitä kohtaan kirjoittajan taholta. En oikein osaa kohdistaa tiettyihin lauseisiin miksi näin ajattelen... intuitiota... Havaitsen Vastenmielisyyttä camppia kohtaan. Ehkä täma nousee siitä, että camp nousee stereotypioista homoseksuaaleja kohtaan eikä oikeastaan mene yhtään sen syvemmälle campin ominaisuuksiin ja perimmäisiin tarkoituksiin. Campissä jollakin tapaa irvaillaan näillä stereotypioilla (vaikka se onkin tehokas tapa tuoda marginaalia esille), niin se ei tarkoita sitä, että pitäisi hyväksyä se, että homoseksuaalisuus nähdään näinä streotypioina. Mikä tekee asiasta camppiä? Se, että esimerkiksi näytelmän tai kirjan on kirjoittanut homoseksuaali? Voiko camppia tietoisesti luoda vai onko se ”vahinko” joka loppupeleissä käsitetään campiksi? Onko 80-luvun olkatoppauksista ja massiivisista tukkalaitteista ja vaikkapa discosta tullut camppia, koska niissä kärjistyy sen ajan mauttomuus (joka silloin oli erittäin trendikästä ja tyylikästä)? Uuteen aikaan ja uuteen tyylikäsitykseen nähden peilattava menneisyys saa jotkut asiat näyttämään mauttomilta ja tyylittömiltä (kuten esim. tuulipuvun). Myös väärään yhteyteen ja ympäristöön tuotu esine tai asia voi muuttua campiksi. Ja yleensäkin on mielenkiintoista millaista erilaista campia voi olla... Joku voi tietoisesti leikitellä mauttomuuden ja muodin rajoilla. Entä voiko itse camppia parodioida? Campin ideologian mukaanhan kaikkea voi parodioida? Millainen olisi siis campin parodiaalinen esitys? Liioitteleva kuvaus homoseksuaalista? Onko camp queeria ja mikä sen tekee queeriksi? Camp on enemmänkin katsojan kuin esittäjän taidetta, sillä esittäjä ei läheskään aina tiedä, että häntä katsotaan camp-silmällä.  Tavallaan camp on tapa katsoa esityksen tyyliä sisällön sijaan.


Normit ja säännöt, joille sukupuolen esittäminen perustuu ovat rajoittavia ja sitovia. Tästä huolimatta ajallisessa toistossa sukupuoli vakiintumisen lisäksi myös epävakaistuu. Tämä on Butlerin ajattelun hieno pointti. Toisintoistaminen on käytännössä mahdollista kumouksellisten sukupuoli-identiteettien ansiosta, joita ovat Butlerin mukaan mm. drag queen, butch ja femme-lesbot, transseksuaalit yms. Kumouksellisuus itsessään perustuu kulttuuristen nomien ja eleistöjen toisin toistoon, jolloin sukupuolten rakennettu luonne paljastuu. Esim. pukeutuessaan naiseksi ja imitoidessaan naista liioitellusti drag queen itseasiassa paljastaa sukupuolen jäljittelyyn perustuvan luonteen. Sontag ei omassa ajattelussaan nosta esille campia eräänlaisena vastakarvaan katsomisena, poliittisena toimintana vaikka mielestäni se sitä(kin) voisi olla. Ainakin jossain määrin... Sontag pyrkii kaiken liioittelemisen ja teatraalisuuden ylitse luomaan koherenttia ja vakavastiotettavaa asiaa/tilaa. Dragin kautta tämä vakavastiotettavuus tuskin on mahdollista, sillä dragit juuri nimenomaan parodioivat asioita pyrkien horjuttamaan sukupuolirakennelmaa (tavoite on sekä poliittinen sekä samalla huvittavuuteen pyrkivä).  Sontag vaatii asioiden uudelleentulkintaa (asioiden katsomista camp-silmän kautta) kun drag haluaa paljastaa piileviä poliittisia rakenteita. En kuitenkaan ole vieläkään päässyt irti Butlerin ajattelun ongelmasta siinä, että samalla kun drag performoi sukupuolta, niin samalla drag hahmo tulee myös korostaneeksi jotakin ”aitoa” sukupuolta. ”Oikeakin” sukupuoli on samalla tapaa rakennettua kuin drag sukupuoli mutta toisaalta se mikä dragin tekee erikoiseksi on sen tapa leikitellä aidon ja keinotekoisen rajalla. Sitähän Sontagin mukaan campkin on; leikittelyä, liioittelua.

Esther Newtonin artikkelin käsitteleminen juuri Butlerin ja Sontagin rinnalla oli hyvä veto, sillä hänen artikkelinsa liittää mielenkiintoisesti yhteen drag kulttuurin ja campin. Hänen mielestään camp on homokulttuurin sisällä (tai ainakin sinne Newton on tarkastelunsa rajannut). Newton kertoo kuinka lavalla esiintyville drag queeneille dragiin pukeutuminen on keino päästä lavalle; mahdollisesti ponnahduslauta kuuluisuuteen. Onko drag siis aina poliittinen teko; keino purkaa sukupuolijärjestelmää? Vai onko se sitä vain silloin, kun ihminen ilman ”taka-ajatuksia” haluaa pukeutua dragiin? Myös heteromiehen voivat olla dragejä (kieltää he heteroutensa tai eivät). Newtonin mukaan heteromies naisen vaatteissa ei ole heteromatriisissa ymmärrettävä, mutta homokonteksti on asia erikseen. Homokontekstissa heterodrag-miehet saavat tunnustusta dragille ja saavat dragin ymmärrettäväksi. Mikäpä sen tehokkaampi keino olisi rikkoa sukupuolijärjestelmää kuin hetero drag queen...

Mielestäni on mielenkiintoista kuinka Newton tuo esiin dragin vetämän eron aidon ja keinotekoisen välille. Sukupuolen merkeillä ja piirteillä leikitään ja rajoja koetellaan, mutta kun raja menee rikki (muutetaan kehoa toiseen sukupuoleen) on esiintyjä jotain muuta kuin drag. Hän muuttuu transseksuaaliksi tms. joksikin, jotka ovat heterokulttuurissa eikä homokulttuurissa kuten dragit (mikä on mielenkiintoista sinällään, koska transseksuaalit eivät ole varsinaisesti mukana heteroseksuaalisessa matriisissa näin Butleria lainatakseni). Päävastakohtaisuudet homomaailmassa liikkuvat maskuliinisuus-feminiinisyys akselilla. Drag hahmot asettavat vastakkain ”sisäisen/todellisen” minä ja ulkoisen minän. Huomiona sanotakseni on jännä kuinka sivulla 4 Newton puhuu siitä, kuinka sosiaalinen minä nähdään ja kuvataan ”etupuolena” tms. Takapuolelle jää herkästi kaikki ne piirteet, jotka halutaan/pakotetaan sulkemaan/peittämään sosiaalisesta minästään (homoseksuaalisuus) Aivan kun kaappi olisi jotenkin liitetty ihmisen ominaisuudeksi sellaisena asiana, joka on osa fyysistä ruumista eikä mentaalinen ja sosiaalinen paikka. Newtonille(kin) camp näyttää liittyvän voimakkaasti homoseksuaalisuuteen ja näinollen myös sukupuoleen. Sukupuoli saa kontekstinsa (->tulee ymmäretyksi) homokulttuurin sisällä teatraalisuutensa ja huumorin kautta.

 

Odotan paljon tulevalta keskustelulta, sillä ainakin minulla jäi paljon kysymyksiä pyörimään päähäni...