Pahoitteluni tekstin viivästymisestä. islannissa en päässyt oikein käyttämään
koneta niin usein kuin olisin toivonut... Mutta tässäpä nyt ajatuksiani,
joita raapustelin ennen lähtöäni ja keskustelun aikana.
Sedgwick esittää, että vanha lukutapa on eräänalaista paranoidin strategianJotenkin minulle jää tekstistä vaikutelma, että homoseksuaalit olisivat
sävyttämää ja uusi lukutapa, jota Sedgwick yrittää promota, on korjaavaa
lukemista. Näiden erilaisten lukutapojen välillä on selkeitä eroja, mutta
toisaalta taas koen, etei Sedgwick aivan vakuuttavasti tee niitä kaikkia
selviksi (tai sitten en ole tajunnut jotain olennaista pointtia). Jäin heti
artikkelin alussa kiinni kohtaan, jossa Sedgwick kysyy, että tekeekö queer-
lukemisen queeriksi vain lähtökohtainen homoseksuaalisuus tai siirtyminen
siihen (s.2) Taustalla on siis ajatus siitä, että sedgwick liittää queerin
korjaavaan lukemiseen ja queer puolestaan juontaa homo-ja lesbotutkimuksen
kautta myös queerin juuret paranoidiin lukemiseen. On jotenkin outoa ajatella,
että tällainen korjaava (queer)lukeminen olisi yhtään sen parempaa tai
suositeltavampaa, sillä se perustuu negatiivisiin ennakko-oletuksiiin.
Ja korjaavan lukemisen taroituksenahan on antaa lukijalle yllättävää tietoa
(joka paranoidisen lukemisen kautta ei ole mahdollista). Voiko siis
heteronormatiiviseen(/paranoidiseen) pohjautuvaa lukutapaa käyttää hyväksi
niin eri tavalla (aloittaa pahan purkaminen sisältäpäin), että loppupeleissä
päädytään purkamaan itse paranoidista purkamista ja lukea ”queeristi”? Jäin
myöskin miettimään sitä, että onko korjaava lukeminen jotenkin aina suorassa
suhteessa homoseksuaalisuuteen? Eli onko korjaava lukeminen homojen ja
lesbojen etuoikeus vai onko mahdollista lukea queeristi ”heterosti” tai
muulla tavalla (erottaudun tässä ajatuksesta että on vain heteroita ja
homoseksuaaleja)? Entäpä vieraskielisten tekstien lukeminen? Kulttuuri
tuottuu kieleen ja sitä kautta tekstiin? Onko siis mahdollista lukea
korjaavasti muiden maalaisten kirjoittajien tekstejä, sillä eikö silloin
tule riski siitä, että lukija ymmärtää tekstiin liittyvän kulttuurin väärin
ja tekee vääriä johtopäätöksiä? Voidaanko tekstiä loppupeleissä ymmärtää ellei
kulttuuria tunneta? No tämä nyt on tällaista retorista spekulaatiota, mutta
silti...
yhteiskunnan silmissä paranoideja, sillä he näkevät alistusrakenteita
yhteiskunnassa (ideaalissa maailmassa kukaan ei alistussuhteita havaitsisi).
Homoseksuaaleille mikään ei olisi yllättävää, sillä he kokevat päivästä
päivään nämä alistusrakenteet ja osaa odottaa uusia keinoja/tapoja tulla
alistetuiksi. Paranoiaan on liitetty homoseksuaalisuus, joten onko kaikki
ns. paranoidiset sitten homoja tai kaappihomoja? Voiko ilman homoseksuaali-
suutta (tai miksein myös ilman heteroseksuaalisuutta) edes olla paranoidista
(saatikka korjaavaa) lukemista? Pohjautuuko lukemisen tavatkin sukupuoleen ja
seksuaalisuuteen? Voiko olla seksuaalineutraalia tapaa havaita ympärillä
olevaa maailmaa? Tähän liittyy mielestäni eräs Sedgwickin ansio, sillä hänen
mielestään ajatus paranoidisesta lukemisesta paljastaa jotakin itse
homofobisista mekanismeista ja heteropakosta. Ei siis pyritä ymmärtämään
kuinka homoseksuaalisuus toimii vaan kuinka heteroseksuaalisuus toimii
(homojen sulkeistaminen pois näkyviltä) Tähän liittyen jäin myös miettimään
sitä, luoko paranoia oman tietoteoriansa? Jos kerran paranoiaan liitetään
homoseksuaalisuus, niin mikä on sen suhde muihin (normatiivisiin)
tietoteorioihin? Pelkästään homoseksuaalisuuden liittäminen paranoidiin
lukemiseen luo olevaksi homoseksuaalisuuden tilaa ja tuo sitä näkyväksi
myös heteroseksuaaleissa rakennelmissa ja pakottaa homouden näkyväksi
(ei välttämättä hyväksyttäväksi). Artikkelista tuli voimakkaana esiin se, että korjaava (ja myös paranoidinen)
lukeminen on kirjoittajan ominaisuus. Mietin myöskin sitä voiko lukijana
jollakin tapaa erottautua paranoiasta ja siihen liittyvistä ennakko-
oletuksista? Jotenkin jäin pohtimaan sitä, mitkä on lukijan ja tekstin roolit niin
paranoidisessa kuin korjaavassakin luennassa. Onko korjaava luenta itse
tekstin vai lukijan ominaiuus vai niiden molempien? En oikein saanut tästä
pohdinnasta otetta...Tekstiä lukiessani minulla oli takaraivossa joku asia mikä minua tekstissä
vaivasi, mutta josta en saanut oikein otetta. Ehkä suurin syys tähän oli joku
perustavanlaatuinen ajatus siitä, että on olemassa jokin teoria, lukemisen
tapa joka on oikeanlainen ja virheetön. Tällaiseksi paranoidinen lukutapa
käsitetään, koska sen negaatioksi on tarvinnut luoda korjaava lukeminen.
Korjaavalla lukemisella pyritään korjaamat tämän täydellisen teorian virheitä
(joita ei ole?) En tarkoita tässä teorian virheitä vaan sen paranoidisen
lukutavan virheitä ja vikoja, joka korjaavan lukemisen kautta saataisiin
”korjattua”. Olen henkilökohtaisesti ymmärtänyt queer-luennan olevan
jonkinlaista kyseenalaistavaa luentaa. Koen jotenkin mahdottomana korjata
valtateoriaa jollakin tapaa ilman massiivista muutostyötä, joka on hidasta
ja jäylkkää ja jossa loppujenlopuksi unohtuu minne suuntaan sitä muutosta
oikein haluttiinkaan. Eikö olisi parempi kyseenalaistaa tätä teoriaa ja
siihen liittyviä oletyksia ja ajatuksia? Näin useammat ihmiset saataisiin
miettimään teoriaa ja sen kaikkivoipaisuutta. Tällä tavalla saataisiin aikaan
varmasti myös Sedgwickin esittämä korjaavuuden prosessi ja saataisiin lukija
kyseenalaistamaan lukemaansa tekstiä sekä tekstistä lukemansa sisällöt
(eli omat tulkintansa).
Kommentit