Tämän kerran tekstit jatkoivat hyvin viime viikon keskustelua ja ajattelua.

Pamela Andersonin teksti oli erityisen mielenkiitoinen. Anderson tarkastelee mielenkiintoisella tavalla erilaisia populaarikulttuurin tuotteita (tv-sarjoja ja tekstejä) sijoittaen ne feministisen camp:in raameihin. Hän ei kuitenkaan ole hairahtunut kieltämään camp:in potentiaalisuutta sosiaalisen ja kulttuurisen maailman muuttamiseen ja kehittämiseen perustelemalla taiteen tms. naista alistavaa ”roolia”. Erityisen hyvää on myös tiivis teoreettisten lähtökohtien esittely, joka tulee tarpeeseen sillä aihe ei ainakaan minulle ole ollut kauhean tuttu entuudestaan (ja sain paljon uusia viitteitä jatkolukemiseksi).

Se, mikä minua jäi mietityttämään oli se, kuinka Anderson kategorisoi erilaiset camp:in määritelmiä ja suuntauksia. Hän viittaa myös niihin asioihin, joita campin määritelmästä ja teoretisoinnista puuttuu. Hän nostaa esimerkiksi esille lesbouden puuttumisen lähestulkoon täysin camp:istä subjektina, taiteen tekijänä sekä camp-taiteen tulkitsijana (lesbolla kun ei ole gay sensititvityä...). Tämän pohdinnan kautta nousee esille kysymys siitä, että mitä voidaan tulkita camp:pina, kuinka asia voidaan nähdä camp:pina ja siitä kuka voi camp:pia ymmärtää/arvostaa ja miksi näin on. Kritisoin homomiehiin keskittynyttä keskustelua edellistenkin artikkeleiden kohdalla. Ja Anderson sanoo juuri niitä asioita, joita minä en osannut kestelun aikana (ainakaan järkevästi ilmaistuna) ilmaista. Anderson suuntaa pohdintaa ansiokkaasti sen suuntaan, että camp:in vastaanottajina voi olla muutkin kuin vain homomiehet. Tähän hän pyrkii tarkastelemalla joitakin camp-tekstejä naisen, lesbon ja heteron katseella (naiset, lesbot ja heterotkin omaavat camp-katseen). Anderson tuo esiin termin ”feminist camp practices” ja viittaa sillä performanssin ja vastaanoton vastakkaisia moodeja pyrkien erottamaan aito naisellisuuden ja naiseuden esityksestä, joka on aina sosiaalista (ja joka näyttää meille sen, että: ”what gender parody takes as its object is not the image of the woman, but the idea, which in camp becomes a joke that an essential feminine identity exists prior to the image” s. 7).

Anderson nostaa myös esiin kysymyksen camp:in poliittisuudesta (tai sen puutteesta). Kuten Sontag vime viikon tekstissään erotti esteettisyyden politiikasta niin, että camp keskittyi tyyliin ja keinotekoisuuteen ja näin ollen ole apoliitista. Tekstissään Anderson sanoo: ” Some have argued that the point of camp resides in its frivolity, which opposes the morality and politics of satire and parody and is specifically and necessarily not a form of critique”. Onko Camp aina politiikkaa vastaustavaa vai vain moraalia (onko politiikka ja moraali yleensäkään erotettavissa)?  Stonewall:in mellakan jälkeen camp nähtiin jonakin sellaisena, jonka kaappi on luonut.  Camp näin ollen liittyy alistaviin rakenteisiin jo rakentumisvaiheessaan ja näin ollen camp nähdään sekä alistuksen merkkinä ja alistuksen hyväksymisenä. Onko olemassa minkäänlaista tapaa rakentaa jotan poliittisen vaikuttamisen tapaa ilman, että se rakentuu alistaville rakenteille ja jota ei voida ampua alas sillä, että sen perustellaan olevan alistuksen hyväksymistä? Millaista tämä olisi ja mihin se liittyisi (taiteeseen, politiikkaan itseensä??) Jotenkin tuntuu, että kaikki homoseksuaalien ja lesbojen liikehtiminen juontaa jollakin tapaa juurensa kaappiin: vaatimus yhteiskunnallisesta havaittavuudesta on massa-kaapista ulostuloa. Samoin kuin hedelmöityshoito-oikeuden ja adoptio-oikeuden vaatiminen. Joten kaikki tuntuu palautuvan kaappiin ja sen rakenteisiin.

Palaan vielä siihen, kuinka camp nähdään naisen näkökulmasta ainoastaan sellaisena että nainen voi olla camp:ia muttei voi luoda sitä. Tästä on esimerkkinä naiset Garlandista Madonnaan. Myös se otetaan itsestäänselvyytenä, että homomiesten camp omaksuu itselleen naisten vaatetuksen, tyylin ja kielen. Camp voidaan siis nähdä homomiesten ja naisten välisenä vaihtona. Tosin tässä tapauksessa vaihto on vain yksipuolista. naista kun ei ole otettu mukaan camp:in luomiseen. Se mikä on pointtinani on se, että campissa homomiehet voivat omaksua feminiinisen estettisyyden, mutta naiset, lesbot ja heterot eivät voi  samalla tavalla omaksua homomiehen kulttuurin aspekteja. Kuten Anderson toteaan: naiset voivat olla camp:ia, mutteivät tietoisesti voi luoda camp:ia eikä heillä ole mahdollisuutta omata camp- herkkyyttä (camp sensibility). Katsotaanpa nyt taaksepäin esim. viikko sitten läpikäytyjä campin esimerkkejä: löysittekö sieltä naisen tekemää camp:iä? Voiko nainen koskaan tehdä camp-taidetta? Anderson esitää tässä esimerkkinä esim. Mae Westin ja madonnan. Kuinka voidaan muuten selittää heidän saama suosio ja tarkoituksellisesti ”otettu” paikka homokulttuurissa?

Anderson kategorisoi tekstissään campia erottamalla siitä luomisen ja havaitsemisen. Luominen on tehty homomiesten ”oikeudeksi”, mutta muunto tulee siitä, kuinka taide havaitaan. Eri ryhmät näkevät eri asiat eri tavalla luoden näin camp:in ”alalajeja”. Näin feministitkin voivat ottaa camp:in poliittiseksi työkaluksi ja uudelleenluoda se feministisen teoreettisen pohdinnan piirissä. Camp:ia on sanottu misogynistiseksi, mutta itse olisin (ja käsittääkseni myös Anderson) sitä mieltä, että käyttämällä camp:in ”kohteena” naista ja naiseutta ja huomioimalla camp:in tapa kiinnittää huomiota naisen ”kuvan” keinotekoisuuteen haastaa ennaltaoletetut ja luonnollistetut sukupuoliroolit ja murtaa essentialistiset versiot autenttisesta feminiinisestä identiteetistä. 

Eräs asia, jota jäin paljon miettimään on se, kun Anderson keskustelee tekstissään Doanen ja Butlerin kanssa sukupuolen toisintuottamisesta ja muuttamisesta. Jäinkin erityisesti miettimään sitä, miten esim. drag eroaa transvetismistä? miksi drag on nostettu niin suureen osaan sukupuolirakenteita muuttavana asiana, mutta transvetismi ei sitä ole? En tarkoita tässä transseksuaalisuutta siinä mielessä, että nainen haluaa muuttaa itseään fyysisesti mieheksi vaan nimenomaan pukeutumista toisen sukupuolen vaatteisiin. Sekä dragit, että transvestiitit tekevät samaa asiaa, mutta eri lähtökohdista käsin. Onko dragissä merkittävää se, että ne lähtökohdat ovat alkuaan poliittiset, kun taas transvestiiteilla on jonkinlainen perusteellinen halua vain pukeutua toisen sukupuolen merkkeihin? Vai onko drag nähty uhkana yhteiskunnalle sen vuoksi, että siinä tuodaan esille naisen pakkoa ottaa itselleen miehen rooli pärjätäkseen yhteiskunnassa (niinhän naiset ovat kautta aikain joutuneet tekemään pärjätäkseen työelämässä ja se on koettu aina uhkana). Totuuden sanominen suoraan on se paha asia. Miten drag ja transvetismi nähdään eri tavalla uhkana? Drag omaksutaan heteroseksuaaliseen kulttuuriin siten, että esityksiä käydään katsomassa joukolla yms. Transvetismi on vaan outoa ja sairasta (?).

Minun tekisi mieli käsitellä artikkelia tääällä blogissa enemmänkin, mutta taidanpa jättää sen keskusteluun. Erityisesti feministisen politiikan ja queer-politiikan ja campin yhteydet ja taistelut (s.6) ovat aihe, joka herätti ärsyynnystä ja kritisointia.

Vicki Cooperin artikkeli oli myös mielenkiitoinen. Erilaiset ”camp:in lajit” vaan vilisivät silmissäni artikkelin lukemisen jälkeen...

Jäin paljon miettimään sitä, kuinka Paula Graham artikkelissa olessa lainauksessaan (s. 3) sanoo, että näkökulma on vaihtunut 70-ja 80 luvun lesbofeministisestä politiikasta (joka kritisoi patriarkaattisia representaation regiimejä) kohti performatiivista subversiota ja sukupuolittuneita rooleja.  Tämä siksi, että on havaittu että pelaamalla performatiivisuuden kentällä saadaan uudenlaisia työkaluja heteropatriarkaattisen kielen muuttamiseen ja uudistamiseen. Samaa asiaa myös Anderson käsitteli omassa artikkelissaan  Anderson puhuu siitä kuinka monet lesbot ovat kahden vaiheitta siitä ovatko feministisen vai gay teorian kannalla kun puhutaan strategioista alistetusta asemasta pääsemisestä. Lesbot usein pakotetaan valitsemaan, että identifioivatko he itsensä naisiksi) ja näin ollen ovat feministisen teorian ja politiikan takana joka suosii valkoita heteronaista) vai identifioivatko he itsensä homoseksuaaleiksi (ja seisovat gay teorian ja politiikan, joka ei välttämättä ole queer teoriaa, takana ja joka suosii valkoista homomiestä). Anderson miettiikin mahdollisuuksia luoda siltaa homoteorian ja feministisen teorian välille ja keskittyä eroavaisuuksiin -> queer-teorian luominen!. Eroavaisuuksien teoretisointi ja pohtiminen antaa aivan uudet mahdollisuudet, sillä hetereseksuaalinen ylivoima asema voidaan kyseenalaistaa sillä, että heteroseksuaalisuus on yksi vaihtoehto monien joukossa ja on näin ollen periaatteessa samanarvoinen kuin esim. homoseksuaalisuus. Mutta tässä ongelmaksi on noussut myös se, että feministinen teoria on pohjannut ajatteluaan myös gay teoriaan. Jotkut feministit ovat nostaneet homoseksuaalien alistetun aseman samankaltaisten alistusrakenteiden alaisiksi kuin naisten alistuksenkin ja gay teoretisoinnin avulla pyrkii tätä tuomaan esille. (herääkin kysymys voiko olla puhdasta feminististä teoriaa ilman viitteitä ja suhteita gay teoriaan?).  

No jospa aloittaisin ensin Susan Sontagista ja hänen campin muistiinpanoistaan. Artikkeli oli oikeasti aika valaiseva ja ajatuksia herättävä. Olen huomannut, että minäkin olen jollakin tapaa campisti suuntautunut näkemään maailmaa.

Sontag toi artikkelissaan mielenkiintoisesti esille laaja-alaisia esimerkkejä campistä ja toi esille myös eroavaisuuksia (esim. taiteen lajeissa) ja mikä olennaisinta, hän esitteli sellaisia suhteita asioiden välille, joita en osannut edes ajatella. Camp ei ole vain hassuutta tai teennäistä taikka niin-sanottua-eleganssia vaan se on kokonaisvaltaista herkkyyttä joka määrittää ja tavallaan myös arvottaa maailmaa esteettisin termein. Camppia luonnehtii Sontagin mukaan teatraalisuus, liioittelevaisuus, joka ”muuntaa vakavan  kevytmieliseksi” ja joka edustaa ”esteettisyyden voittoa moraalisuudesta”. Sontag erottaa mielenkiintoisella tavalla taiteen ja ”olemisen tavan” moraalista ja poliittisuudesta. Jos mietin politiikkaa campin yhteydessä, niin (kuten Sontag:kin mainitsi) campin juuret ovat homoseksuaalisuudessa ja erityisesti homomiesten asemaa campin esilletuojina Stonewallin kapinan jälkeen. Camp on nähdäkseni eräänlaista vähemmistöä nykyaikaisessa urbaanissa kultuurissa aivan samalla tavalla kuin homoseksuaalit heteroseksuaalisessa yhteiskunnassa. Camp on eräällätapaa keino tuoda näkyväksi marginaalikulttuuria ja sen arvostuksia ja (poliittisiakin) mielipiteitä. Jos katsotaan aikaa, jolloin Sontagin teksti on ilmestynyt, niin siihen aikaan yhdysvalloissa homoseksuaalien ja juutalaisten vähemmistökulttuuriyt alkoivat vaatia näkyvyyttä julkisessa kulttuurikuvassa. Tämä on mielenkiintoista siksi, että camppiin liittyy moraali (joka juutalaisessa kulttuurissa on voimakkaasti esillä) ja homoseksuaalien esiin tuoma esteettisyyden ja ironian arvostus. Campissa nämä kaksi teemaa kiintyy toisiinsa luoden mielenkiintoisen tavan katsoa taidetta ja muuta populaarikulttuuria sekä itse maailmaa. Jokatapauksessa Sontagin nosti aikanaan campin näkyville ja samalla tuli nostaneeksi homomiehen kulttuurilliselle kartalle ja antoi tavallaanheille myös oiketuksen  ja aseman yhteiskunnassa. Camp yhdistetään käsitteeseen ”gay sensitivity”, sillä campin "vastaanotto" vaatii tiettyä herkkyyttä ja tapaa katsoa asioita hiukan ulkopuolisena. Samalla camp toimii heteronormatiivisyyden vastaisena ilmiönä, eli nauraa ja leikittelee ilmiöillä, joita heteromaailmassa on totuttu pitämään asiaankuuluvina ja tavoittelemisen arvoisina. Sontag näkee campin jonain sellaisena, mikä on homoseksuaalisuuden agendan ”ydin”. Camp on yhteisymmärrykseen perustuva pyrkimys horjuttaa moraalia niin, ettei ihmisillä olisi enää perusteita pitää homoseksuaalisuutta jotenkin alempiarvoisena.

Vaikka Sontag tuo camppia kovasti esille, niin olen silti havaitsevinani tekstistä jonkinlaista inhoa sitä kohtaan kirjoittajan taholta. En oikein osaa kohdistaa tiettyihin lauseisiin miksi näin ajattelen... intuitiota... Havaitsen Vastenmielisyyttä camppia kohtaan. Ehkä täma nousee siitä, että camp nousee stereotypioista homoseksuaaleja kohtaan eikä oikeastaan mene yhtään sen syvemmälle campin ominaisuuksiin ja perimmäisiin tarkoituksiin. Campissä jollakin tapaa irvaillaan näillä stereotypioilla (vaikka se onkin tehokas tapa tuoda marginaalia esille), niin se ei tarkoita sitä, että pitäisi hyväksyä se, että homoseksuaalisuus nähdään näinä streotypioina. Mikä tekee asiasta camppiä? Se, että esimerkiksi näytelmän tai kirjan on kirjoittanut homoseksuaali? Voiko camppia tietoisesti luoda vai onko se ”vahinko” joka loppupeleissä käsitetään campiksi? Onko 80-luvun olkatoppauksista ja massiivisista tukkalaitteista ja vaikkapa discosta tullut camppia, koska niissä kärjistyy sen ajan mauttomuus (joka silloin oli erittäin trendikästä ja tyylikästä)? Uuteen aikaan ja uuteen tyylikäsitykseen nähden peilattava menneisyys saa jotkut asiat näyttämään mauttomilta ja tyylittömiltä (kuten esim. tuulipuvun). Myös väärään yhteyteen ja ympäristöön tuotu esine tai asia voi muuttua campiksi. Ja yleensäkin on mielenkiintoista millaista erilaista campia voi olla... Joku voi tietoisesti leikitellä mauttomuuden ja muodin rajoilla. Entä voiko itse camppia parodioida? Campin ideologian mukaanhan kaikkea voi parodioida? Millainen olisi siis campin parodiaalinen esitys? Liioitteleva kuvaus homoseksuaalista? Onko camp queeria ja mikä sen tekee queeriksi? Camp on enemmänkin katsojan kuin esittäjän taidetta, sillä esittäjä ei läheskään aina tiedä, että häntä katsotaan camp-silmällä.  Tavallaan camp on tapa katsoa esityksen tyyliä sisällön sijaan.

Sedgwick esittää, että vanha lukutapa on eräänalaista paranoidin strategian 
sävyttämää ja uusi lukutapa, jota Sedgwick yrittää promota, on korjaavaa 
lukemista. Näiden erilaisten lukutapojen välillä on selkeitä eroja, mutta 
toisaalta taas koen, etei Sedgwick aivan vakuuttavasti tee niitä kaikkia 
selviksi (tai sitten en ole tajunnut jotain olennaista pointtia). Jäin heti 
artikkelin alussa kiinni kohtaan, jossa Sedgwick kysyy, että tekeekö queer-
lukemisen queeriksi vain lähtökohtainen homoseksuaalisuus tai siirtyminen 
siihen (s.2) Taustalla on siis ajatus siitä, että sedgwick liittää queerin 
korjaavaan lukemiseen ja queer puolestaan juontaa homo-ja lesbotutkimuksen 
kautta myös queerin juuret paranoidiin lukemiseen. On jotenkin outoa ajatella,
että tällainen korjaava (queer)lukeminen olisi yhtään sen parempaa tai 
suositeltavampaa, sillä se perustuu negatiivisiin ennakko-oletuksiiin. 
Ja korjaavan lukemisen taroituksenahan on antaa lukijalle yllättävää tietoa 
(joka paranoidisen lukemisen kautta ei ole mahdollista). Voiko siis 
heteronormatiiviseen(/paranoidiseen) pohjautuvaa lukutapaa käyttää hyväksi
niin eri tavalla (aloittaa pahan purkaminen sisältäpäin), että loppupeleissä 
päädytään purkamaan itse paranoidista purkamista ja lukea ”queeristi”? Jäin 
myöskin miettimään sitä, että onko korjaava lukeminen jotenkin aina suorassa 
suhteessa homoseksuaalisuuteen? Eli onko korjaava lukeminen homojen ja 
lesbojen etuoikeus vai onko mahdollista lukea queeristi ”heterosti” tai 
muulla tavalla (erottaudun tässä ajatuksesta että on vain heteroita ja 
homoseksuaaleja)? Entäpä vieraskielisten tekstien lukeminen? Kulttuuri 
tuottuu kieleen ja sitä kautta tekstiin? Onko siis mahdollista lukea 
korjaavasti muiden maalaisten kirjoittajien tekstejä, sillä eikö silloin 
tule riski siitä, että lukija ymmärtää tekstiin liittyvän kulttuurin väärin 
ja tekee vääriä johtopäätöksiä? Voidaanko tekstiä loppupeleissä ymmärtää ellei
kulttuuria tunneta? No tämä nyt on tällaista retorista spekulaatiota, mutta 
silti... 

Mietiskelin tekstejä lukiessani sitä, kuinka Berlantin ja Warnerin 
näkökulmasta yhteiskunta on läpeensä rakentunut heterokäsityksen pohjalle ja 
sitä kuinka heteronormatiivinen kultturi on saanut seksuaalisuuden (kaikissa 
sen merkityksissään) näyttämään/vaikuttamaan jollakin yksinomaan yksityiseltä 
(onhan seksuaalisuuden yksityisyys ja sen ”salassa pitämisen” vaatimus 
yksi homoliittojen  vastustajien suosikkifraaseista) Samaan aikaan kuitenkin
seksuaalisuus (vaikka se ”yksityistä” onkin) on HETEROseksuaalisuus läsnä 
kaikissa yhteiskunnan rakenteissa. Tästä samasta myös Kosofsky-Sedwick puhuu. 
(asioista saa puhua jos se on ”public concern”, mutta yksityisasioista 
homoseksuaalisuudesta)ei saa puhua vaikka -> kielletääkö/peitelläänkö tässä 
homoseksuaalin olemassa olo yhteiskunnassa kieltämällä heidän kuuluminen 
tähän ”public”-ryhmään? Ihmiskeho nähdään yleisenä, julkisena materiana, 
jolla on omat tehtävänsä ja jotka täydentävät toisiaan heteroseksuaalisen 
lisääntymisen kautta. On ollut jännä seurata hedelmöityshoitokeskustelujen 
yhteydessä sitä, kuinka seksuaalisuus on yksityistä mutta lisääntyminen on 
julkista (vaikka lisääntyminen aktina on täysin seksualisoitunut/
seksualisoitettu). Ihmiskehoja tulisi voidalain voimalla kontrolloida, 
mutta samallahan tässä tullaan kontrolloineeksi myös seksuaalisuutta 
(ei yksityistä kontrolloida, asiat kontrolloidaan ”yksityisiksi”) 
kieltämällä mahdollisuus toteuttaa ”ihmiskehon tarkoitusta” (lisääntymistä) 
muuten kuin seksuaalisuuden kautta. Muutenkin on mielenkiintoista pohtia sitä,
kuinka orjallisesti nais/mies jaottelua tehdään (myes queer-tutkimuksessa).
Naiset on liitetty maskuliinisuus/feminiinisyys jaotteluun ja kuinka heidät 
sitä kautta on asetettu tiettyyn positioon (tästä jaottelusta ei mielestäni 
nykyisessäkään feministisessä keskustelussa ole päästy täysin eroon) 
Esimerkiksi kieltäytyminen heteroseksuaalisesta järjestyksestä nähdään 
jollakin tapaa maskuliinisena (ainakin minun mielestäni) Ajatelkaapa nyt, 
se että hallitsee elämäänsä ja ottaa vallan omiin käsiinsä on sellainen asia, 
joka tuntuu vielä yhä edelleenkin olevan miesten yksinoikeus. Onko tässä 
homopaniikin syy? Se että joku, joka ei ole dominantissa asemassa saa/ottaa 
valtaa ja myös käyttää sitä. Pelko ei kohdistu vältäämättä homoihin vaan 
valtaan. ja naiset valta-asemassa ovat vieläkin koettu (mukamas) uhkana. 
Niin no, takaisin asiaan. Mietin taas kerran tätä maskuliinisuutta ja 
feminiinisyyttä. Itse kritisoin piirteiden ja asioiden "jaottelemista" ja 
"luokittelemista" maskuliiniseen ja feminiiniseen, vaikka itsekin sitä teen, 
retorisena keinona saadakseni pointtini järkesvästi esille. Näkisin, että 
maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat vain tapoja käsittää maailmaa ja 
yhteiskuntaa aivan samalla tavalla kuin sukupuolen kategoriatkin.  
Millä tavalla sitten vastakarvaan luetaan erilaisia historiallisia tekstejä?
Etsitäänkö  ihmisistä juuri niitä feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä ja 
sen kautta tehdään havaittavaksi homoseksuaalisuus ja homoteemat joissakin
teksteissä? Mitä siinä oikeasti katsotaan?

Naisen myytti hämärtää eron Naisen ja naisen (luokka) välillä ja siksi ideologinen myytti naisesta on naisia sortava. kategorioina mies ja nainen ovat poliittisia ja ideologisia sekä ekonomisia luokkia. Poliittisen taistelun kautta naisen kategorialla on taistella oman luokkansa asemasta. Kun miehen luokka nujerretaan niin miehen kategoria katoaa. ja koska naista ei voi olla ilman miestä, myös naisen luokka purkautuu. (Mitä ihmisistä sitten tulee, kun molemmat sukupuoliluokat on purettu?) Nainen (woman) on imäginäärinen tuote, kun taas naiset (women) ovat sosiaalisten suhteiden luomia. Aivan samalla tavalla sosiaaliset suhteet määrittävät mielestäni miehen ja naisen kategorioiden suhteen: ei voi olla alistettua ilman alistajaa. Ja alistussuhde on ilmiselvä yhteiskunnallisessa olemisessa. Ainoa mahdollisuus päästä eroon alistusasemasta on hylätä heteroseksuaalinen malli. Naisten olisi kieltäydyttävä tulemasta heteroseksuaalisiksi (tai pysymästä sellaisina) mikäli he haluavat vapautua naisen myytistä, joka on perustavin naisvihan muoto. Tämä ei tarkoita ainostaan naisen rolista luopumista, vaan myös kieltäytymistä koko heteroseksuaalisuuteen perustuvasta yhteiskuntajärjestelmästä. Lesbous (seksuaalisen orientaatioina) itsessään ei ole feminismin keino purkaa nykyistä yhteiskuntarakennetta, vaan yleensäkin kieltäytyminen heteroseksuaalisuuteen perustuvasta yhteiskuntajärjestelmästä. Miksikä tällaista naista sitten kutsuttaisikaan (lesbo ei siihen mielestäni ole oikea sana). Vapaus heteroseksuaalisesta järjestelmästä on oltava täydellinen; ei ole välimuotoja. Butler tuo artikkelissaan esiin oman näkemyksensä toisin toistamisesta samalla kritisoiden Wittigin jäykkää homoseksuaalisuus-heteroseksuaalisuusjakoa.